Pallas-Hetta – vaellus 9.-12.6.2018

Taustaa

Jonkun verran vuoden vaihteen jälkeen sain tiedustelun, jotta kiinnostaisiko minua viikko Ylläksen maisemissa kesäkuussa. Totta kai minua kiinnosti, sehän oli selvä asia.
Heitin saman kysymyksen ystävälleni, joka innostui asiasta pitkälti siitä syystä, että oli halunnut vaeltaa Hetta-Pallaksen ja tämä antoi siihen oivan mahdollisuuden. Vielä kun lomakin järjestyi kyseiseen ajankohtaan, niin reissu alkoi hahmottumaan.

Alun perin minun piti toimia lähinnä kuskina vieden ja hakien ystäväni reitin alkuun ja sen lopusta, mutta erinäisten mutkien jälkeen kävikin niin, että päätimme vaeltaa reitin yhdessä ja nimenomaan Pallaksesta Hettaan päin ja vieläpä yövaelluksena.
Mielenkiintoiseksi tämän teki sekin, että vaellus oli itselleni ensimmäinen pidempi vaellus ja matkaseuralleni puolestaan ensimmäinen vaellus toisen kanssa. Eli siis ihan arpapeliä lähtötilanteessa oli se, miten hyvin hermot kestää itse kullakin!

Autonsiirron ja venekyydin otimme Koru Laaksolta, ja se oli loistava valinta. Homma toimi joustavasti ja palvelu oli loistavaa. Ehdoton suositus tälle herralle jos vastaavia palveluita tarvitsette!

Lähtö ja ajomatka

Starttasimme matkaan perjantaina 8.6. illasta ja lähdimme kiitämään yötä vasten kohti pohjoista. Minä ajoin.
Noin kolmen kilometrin jälkeen vänkärin penkiltä kuului, että ”tästä tulee aivan hiton pitkä matka vaan istua…”. Pieni keskustelu käytiin ja tuumasin ystävälleni, että ei minun ole pakko ajaa ja voidaan vaihtaa kuskia. Ajoin tasan Vaajakoskelta Palokkaan ja kun pysähdyimme ostamaan minulle uudet taukocrocsit kotiin unohtuneiden tilalle, niin vaihdoimme myös kuskia. Oli muuten ainoat metrit, joita tuolla reissulla sitten ajoinkaan. Ja kaikkinensa mittariin taisi tulla kuitenkin noin 2500 kilometriä, mutta miten iloinen voikaan joku olla siitä, että saa ajaa!

Kaikki pohjoiseen ajaneet tietää, että ei tuossa matkalla mitään ihmeempiä ole. Tasaista paahtamista jos isojen teiden kautta mennään.
Minä toimin DJ:nä Spotifyn kautta ja ystäväni ajoi. Siinä se pääpiirteissään.
Lyötiinpä matkalla oluen veto siitäkin, että montako hirveä nähdään. Yksi näkyi ja minä vein voiton nollaveikkauksella vastassa ollutta kuuden hirven veikkausta vastaan.

Tiesimme saavamme mökin vasta puolilta päivin lauantaina, joten aikaahan meillä oli enemmän kuin tarpeeksi.
Päätimme Tornion kohdalla poiketa länsinaapuriimme ja ajella siellä pätkä ylöspäin. Virhehän se oli.
Ruottalaiset olivat päättäneet ottaa päällysteet pois tiestä ja kun uutta ei oltu vielä tilalle saatu, niin arviolta sellainen parikymmentä kilsaa ajeltiin hillitöntä soratietä, jossa Passattia säästääksemme vauhtia pystyi olemaan vain noin 30 km/h.
No oli siinä sitten aikaa katsella naapureiden pihamaita ja opiskella ruotsia kylteistä.
Ensimmäisestä mahdollisesta kohtaa tulimme kuitenkin takaisin joen yli, haukuimme ruotsalaiset, vannotimme että emme tulomatkalla tee samaa virhettä ja jatkoimme matkaa kotimaan kamaralla.
Sitten sitä taas mentiin vauhdilla ylöspäin. Ei näkynyt niitä hirviä eikä sen puoleen porojakaan, sillä koko matkan ensimmäisen poron näimme vasta Ylläksellä…

Pakasaivo

Viiden jälkeen aamuyöstä, persaukset puuduksissa ja jumitus päällänsä saavuimme jo huudeille ja päätimme poiketa käydä katsomassa Pakasaivon. Meillä kun oli edelleen sitä aikaa.
Kirpeä +3 astetta tervehti meitä kun ajoimme auton parkkiin ja lähdimme kävelemään lyhyen matkan kohteelle.
Kylmä ilma ja vaikuttava kohde karisteli väsymystä silmistä hetkeksi ja päädyimme kuvaamaan maisemia ja etsimään sopivia lokaatioita kuville.

0307-2018-1257365993852292132.jpeg
Tähän paikkaan liittyy paljon myös mytologiaa.
0307-2018-1258365995238438121.jpeg
Aina on aikaa hakea hyvä kuvauspaikka.
2018-06-09 03.26.51 1.jpg
Kuvaaja ikuistaa kuvaajan.

Kohteessa käynnin jälkeen päätimme ottaa pienet unet autossa. Toiset otti ja toiset ei niinkään. Itsehän nukahdinkin hetkeksi, mutta kuskin penkillä ollut ei tainnut nukkua.
Siitä me sitten taas jatkettiin kohti Yllästä ja vierestä kuului hieman kiukkuisesti, että ”vaihda jo v**tu sitä musiikkia!”. Väsymys ja kahvin puute alkoi jo hetkellisesti painamaan, mutta ei sen niin väliä. Kaikessa hiljaisuudessa ajoimme perille ja löysimme kahvilan, joka oli jo auki ja saimme kahvia. Olotila kirkastui hetkessä ja tämä jäi matkan ainoaksi moitteeksi DJ:n hommistani.

Vaeltamaan

Ensimmäinen yö

Lauantaipäivänä saimme molemmat nukuttua pari tuntia ja illalla puoli ysin maissa olimme lähtöpisteessä valmiina aloittamaan urakkamme.
Lähtötilanne oli siis se, että toinen on ensimmäistä kertaa pitkällä vaelluksella, toinen ensimmäistä kertaa jonkun kanssa, vaellus tapahtuu yöaikaan, kilometrejä autossa takana noin 850 km ja pohjilla oli ruhtinaalliset 3 tuntia unta edellisen noin 36 tunnin aikana. Valmistautuminen siis oli mennyt ihan nappiin!

2018-07-03 12.08.02.jpg
Tämän ”kartan” tallensimme ensimmäisella nukkumapaikalla erään rippikouluryhmän vetäjältä. Matkasimme siis ylälaidasta oikealta lähtien vasemmalle päin alalaidassa jatkuen taas oikealta vasemmalle. Punainen piste on lähtöpaikka ja nuolet kertovat nukkumapaikkamme.

Taivallus alkoi heti ihan kohtalaisen kokoisella pyllistyksellä ylöspäin kun lähdimme saavuttamaan Pyhäkeroa. Voisi sanoa, että luulot otettiin heti pois, mutta tässä vaiheessa into oli vielä niin korkealla, että taivallus tuntui helpolta ja Pyhäkeron huipulla heitimmekin rinkat selästä ja kävimme huiputtamassa vielä viereisen Taivaskeron huipun ja ottamassa kuvat siellä olevasta olympiatulen muistolaatasta.
Matkan teko oli helppoa ja maisemat mykistivät heti alusta lähtien. Tätä varten tänne oli tultukin ja nyt se alkoi toden teolla!

IMG-20180609-WA0041.jpg
Viimeinen katsaus kohti lähtöpistettä.
IMG-20180609-WA0045.jpg
Taivaskerolla. Muistaakseni.

Saavuimme hyvävointisena ylämäki-alamäki-pumppauksen jälkeen Rihmakurulle pitämään ensimmäistä lounastaukoa.
Kello oli tietenkin jo suht paljon yöllä ja huomasimme taukotuvan pihamaalla useita telttoja. Kaikessa hiljaisuudessa nautimme lounasta ja vessaan noussut isonen osasi kertoa, että paikalla oli yksi rippikouluryhmä ja siitä johtui tuo telttojen lukumäärä. Tämä porukka oli alunperin ajatellut jäädä yöksi Nammalankuruun, mutta siellä oli ollut toinen rippikouluryhmä ja he olivat jatkaneet vielä matkaa tälle paikalle.
Söimme, kiitimme tiedosta ja toivottelimme hyvät yöt, jonka jälkeen jatkoimme taivallusta eteenpäin kohti tuota mainittua Nammalankurua.

Nammalankuru taisi olla etukäteissuunnitelmissa meidän tavoite ensimmäiselle yölle. Sinne saapuessamme totesimme taas telttaleirin pihamaalla ja tuvassa nukkuvan 3 henkeä. Olisimme siis muitta mutkitta mahtuneet tuohon ”jättimäiseen” autiotupaan nukkumaan, mutta kellon ollessa vasta noin puoli kolme yöllä päätimme tauon jälkeen jatkaa edelleen matkaa. Seuraava mahdollinen yöpaikka oli Suaskuru ja sinne oli matkaa vielä vajaa 8 kilometriä. Sinne siis.
Matkalla ohitimme vielä Montellinmajankin, joka on pieni ja tuona yönä siellä oli jo tuvan täydeltä yöpyjiä.

IMG-20180610-WA0004.jpg
Nammalankurun tulipaikka. Tauko paikalla ja ”typerä” ajatus jatkaa Suaskuruun.

Suaskuru oli nimensä mukaisesti kurussa. Pusikossa suorastaan ja viimeiset kilometrit mentiin pelkkää alamäkeä Lumikeron huipulta, joka sinänsä ei kyllä ole helppoa. Rasittava laskeutuminen niissä henkisissä ja fyysisissä oloissa ja maisemissa. Ei meinannut matka loppua, ei sitten millään.
Viimein kun maali näkyi silmissä, ei sekään aiheuttanut riemun kiljahduksia. Jossain muussa tilanteessa tuo kota olisi saattanut olla sympaattinen näky, mutta juuri tuolla hetkellä, hylättyämme Nammalankurun, tuo näytti lähinnä säälittävältä.
Itse en kuitenkaan väsymykseltä jaksanut välittää. Matkaseura sen sijaan sanoi ääneen, että ”mennäänkö kuitenkin takaisin Nammalankurulle?”. Se taisi olla tosissaan kysymyksessään. Hullu.
Ihan just sillä hetkellä – 22 km vaelluksen jälkeen – ei houkutellut tuo noin 8 kilsan lisäpätkä takaisinpäin enää sille yölle. Tietäen, että se alkaisi vielä kettumaisella ylämäellä!

LRM_EXPORT_20180613_121947.jpg
Suaskurun kota. Penkeille mahtui nukkumaan ja siinä väsymyksessä olisi kyllä mennyt heikompikin alusta.

Tuli se toinenkin siinä sitten järkiinsä ja rupesimme valmistautumaan ruuan kautta yöpuulle. Tässä kohtaa taas huomasi, että yhdessä ei olla aiemmin menty, sillä molemmilla on omat tapansa tehdä asioita ja nyt ne eivät vielä kohdanneet. Hermot kuitenkin säilyi, aikanamme pääsimme molemmat nukkumaan ja ilo oli huomata, että yhteispeli pelasi matkan jatkuessa jo huomattavasti paremmin.

Päivälle saakka siinä koisattiin. Minut herätti iltapäivällä sitten juurikin tuo Nammalankurusta jatkanut rippikouluryhmä, joka tuli taukoa kodalle viettämään.
Mietimme kahvin lomassa edellisen yön urakkaa ja saavutusta sekä tuumimme, että kiire meillä ei ole lähteä liikkeelle, ellemme sitten halua kulkea noin 20 hengen ketjussa.

Toinen yö

Illan kähmässä lähdimme jatkamaan matkaa ja oli taas mukava päästä puurajan yläpuolelle pienen taivalluksen jälkeen.
Suastunturin laelta laskeuduimme Hannukurulle, johon jäimme lounasta pitämään.
Nuoret rippikoululaiset olivat jo saunomassa, ääntä heistä lähti, mutta oli ilo huomata miten kohteliasta porukkaa nuokin nuoret tuolla olivat. Vastaantullessa tervehtivät iloisesti ja muutamat sanat vaihdettiin niinkuin asiaan kuuluu.

Kelit olivat meitä tuohon saakka varsin nätisti suosineet, mutta kun Hannukurulta jatkoimme matkaa, kohtasimme miltei ainoan sadekuuron (joka siis patikoinnin aikana tuli taivaalta) ja se kastelikin meidät lyhyessä ajassa suhteellisen märäksi.
Pysähdyimme Pahakurulle sadetta pitämään, tuvassa oli taas nukkujia, mutta kaikessa hiljaisuudessa kuivattelimme itseämme terassilla ja odottelimme kuuron loppumista.

LRM_EXPORT_20180613_122732.jpg
Pahakurun tuvalta eteenpäin.

Kartasta olimme katsoneet, että tästä eteenpäin seuraavaan nukkumapaikkaan saakka alkaisi se vaelluksen tasaisin ja kevyin osuus. Sitähän se olikin.
Kävelimme tuntureiden välissä ”ylängöllä” ja matka taittui suhteellisen reippaasti. Välillä pysähtelimme taukoa pitämään ihan jo senkin takia, että kiire ei taaskaan ole.
Pientä harmia itselleni alkoi aiheuttamaan vasen polvi, joka ehkä hieman otti vanhoine vammoineen itseensä tuosta edellisen yön rypistyksestä. Siihen kun mahtui melkoisen monta ylä- ja alamäkeä. Reissukaverin lääkevarasto toi tosin helpotusta tähänkin vaivaan samoin kuin lääkevaraston omistajan pohjeongelmiin, jotka oli myös tulleet mukaan kuvioihin. Minulla teki ongelmia mennä alamäkeen, toisella teki ongelmia puolestaan kulkea ylämäkeen. Pausseja siis pidettiin sekä laskuissa että nousuissa ja välillä tulin niitä mäkiä alas takaperin tai sivuttainkin. Niitä pieniäkin. Myöhemmin tämä oli vieläkin vaikeampaa…

LRM_EXPORT_20180613_122315.jpg
Pitkän pitkä tie, kulkijaa eteenpäin vie.
IMG-20180610-WA0006.jpg
Hetta-Pallaksen reitillä pärjää pienellä vesimäärällä, sillä raikasta vettä on tasaisin väliajoin saatavissa.

Saavuimme Sioskuruun yöllä ja rupesimme ruokailemaan, jonka aikana tuvasta nousikin yksi käymään vessassa. Virittelimme nukkumakamat valmiiksi jo ulkona ja sopivasti samalla liikkeellä pääsimme itsekin tupaan sisään nukkumaan herättämättä turhaan siellä jo nukkuneita. Kuusi siellä taisi olla entuudestaan ja kaksi mahtui vielä hyvin joukkoon.
Ja olipa muuten sauna tuo tupa! Tuvassa oli ihan törkiän lämmin sisällä!
Positiivista näin yövaeltamisessa on se, että yleensä nukkumapaikalle tullessa on jo sen verran väsynyt, että edes ”saunassa” nukkuminen ei häirinnyt. Uni tuli taas nopeasti ja kamppeetkin kuivui, olisipa ne sitten olleet minkälaisessa mytyssä tahansa.

LRM_EXPORT_20180613_123044.jpg
Sioskurun keidas tervehtii matkalaisia.

Puolille päivin tuli unta kiskottua ja sen jälkeen vietimme leppoisaa ”lepopäivää” tuolla Sioskurun viihtyisällä tuvalla.
Vaeltajia tuli päivän mittaan lisää ja kaikkien kanssa vaihdettiin kuulumiset sekä päivitimme tilanteet sieltä suunnasta mistä itse kukin oli tulossa.
Mieleeni jäi perhe, jossa oli vanhemmat sekä noin 10-12 vuotias poika. He olivat olleet jo lähes viikon taipaleella. Alkuun heillä oli ollut perheen pienimmätkin mukana kunnes nuo olivat jääneet isovanhemmilleen ja tämä porukka oli vielä jatkanut matkaansa. Taipaleen alussa oli kuitenkin tuon perheen 4,5-vuotias ennättänyt taivaltaa yhteensä 35 kilometriä. Melkoisen kunnioitettava matka tuon ikäiselle!

Siinä tuvalla ”aamukahvia” nauttiessamme naureskelimme myös porukalla kun matkaseurani totesi omaa tuttuun tapaansa, että:
”Onneksi et puhunut viime yönä kävellessä yhtään enempää. Väsytti ja v***tti välillä niin rankasti, että jos oisit yhtään enemmän puhunut, niin oisin varmaan repiny sulta silmät päästä.”
Taisi itsellänikin olla polven kivuissa välillä ihan vastaava olo.
Tämä ei suinkaan ole väkivallan osoittamista, vaan päinvastoin se kertoi siitä, että olimme toimiva tiimi. Ei sinne kumpikaan ollut tullut turhia puhumaan. Saatoimme kulkea pitkän tovin puhumatta mitään tai korkeintaan sanoen ”juomatauko” tai ”tauko” ja molemmat tiesi mitä silloin tapahtuu. Toisinaan hiljaisuuden saattoi rikkoa myös jokin nähtävä, olipa se sitten lintu tai maisema.
Tuollaisella reissulla on hyvä molempien olla samalla aaltopituudella juttelun määrän suhteen ja on hyvä tuntea toinen sen verran hyvin, että näkee jo naamasta milloin on parempi vain pitää turpansa kiinni. Silloin se homma toimii.

Kolmas yö

Taas illan kähmässä jätimme nuo mukavat ihmiset tuvalle (osa siitä päivän mittaan jo jatkoi matkaansakin), toivottelimme hyvät loppureissut ja aloitimme taas yhden – tällä kertaa viimeisen – pyllistyksen kohti tunturin lakea.
Sioskurulta reitti lähtee suoraan ylöspäin kohti Pyhäkeron huippua ja tuo huippu olisi reissumme viimeinen huiputus.

Rinteessä kohtasimme tämän vaelluksen ensimmäiset varsinaiset vastaantulijat. Kaikki muut tähän mennessä olimme tavanneet tuvilla.
Asiaan kuuluvasti vaihdoimme muutamat sanat jokaisen samalla polulla olleen kanssa ja hitaasti mutta varmasti etenimme kohti huippua. Pohkeet ja polvet itsestään muistutellen.

LRM_EXPORT_20180612_123908.jpg
Pyhäkeron rinteessä kohtasimme sadekuuron ja tulipa niitä rakeitakin. Kuurojen jälkeen kansallispuisto näytti parastaan ja tarjosi kulta-aarretta.

Tasaisen tappavan nousun jälkeen huiputimme Pyhäkeron ja huiput oli fiiliksetkin! Laella tuuli ihan pirusti, mutta viimeisin pyllistys ylös oli tehty! Ehkä olo saattoi olla hieman haikeakin. Reissu lähenisi vääjäämättä loppuaan.

IMG-20180612-WA0023.jpg
Tämä hetki säilyy varmasti muistoissa lopun elämää.
LRM_EXPORT_20180613_122607.jpg
Pyhäkeron laelta. Muistaakseni. Pirun vaikea pysyä perässä kuvissa kun osan kuvaa kameralla ja osan puhelimella…

Olimme tehneet jo aiemmin päivällä päätöksen, että patikoimme vain Pyhäkeron tuvalle tuona iltana. Alunperin tarkoitus oli kävellä aina loppuun saakka ja yöpyä teltassa rannalla, mutta muutimme suunnitelmia. Kuulimme muilta matkalaisilta, että tuvalla mitä todennäköisimmin on tilaa meille ja näin saisimme myös käännettyä rytmimme takaisin ennalleen, koska tarkoitus oli vaelluksen jälkeen tiistaina ajaa suoraan Hetasta Hammerfestiin kahville.

Pyhäkerolta alkoi laskeutuminen ja se oli pitkä. Se oli pitkä varsinkin siksi, että polvi ei todellakaan enää tykännyt noista alamäistä. Ei tykännyt edes, vaikka ruokin sitä yhdellä Panacodilla. Alamäessä kohtasimme kaksi nuorta miestä, joilla tuntui matka tuntuvan yhtä pitkälle. Odottivat kuin kuuta nousevaa tuota Pyhäkeron huippua. Heidän iloksi saimme kertoa heille, että tuo huippu oli enää noin sadan metrin päässä ja heiltä puolestaan saimme vahvistusta siitä, että tuvalla ei mitä luultavimmin porukkaa olisi.

20180611_214642.jpg
Pyhäkerolta päästy jo puurajaan saakka.

Saavuimme tuvalle tuossa ehkäpä puoli yhdentoista maissa illalla.
Katsoimme, että kuistilla oli kaksi rinkkaa. Eli tuvalla oli porukkaa, mutta mahtuisimme sinne mekin.
Ovelta kurkkaus osoitti, että yksi pariskunta siellä oli ja olivat pikkuhiljaa nukkumaan käymässä. Hetken taas siinä juttelimme heidän kanssaan, teimme ruokamme ja kävimme itsekin nukkumaan siihen laverille viereen.

20180611_225148.jpg
Pyhäkeron tuvan pihamaata.

Tiistaiaamuna heräsimme aamutoimillemme ja ymmärsimme vaelluksemme olevan loppusuoralla. Enää ei olisi kuin noin viiden kilsan pyrähdys rantaan ja sieltä venekyyti Hetan kylälle. Alakuloahan tämä hieman aiheutti, vaikka itse tiesinkin, että pidemmälle ei polvi enää kestäisikään.
Kanssamme yöpynyt pariskunta oli erittäin mukava ja siinä aamu meni mukavasti jutellessa. Nauroimme heidän tavaran jaolle, sillä mies kantoi 25 kilon rinkkaa ja nainen  noin 9 kilon kantamuksia. Tämä tosin oli ollut miesosapuolen oma valinta. Itse oli puolisolleen valinnut tuon repun, johon ei enempää kantamuksia mahtunut!
Taisi tuo olla enemmänkin urheillut kaveri ja otti samalla siinä hieman treeniä itselleen. Ennen kuin jatkoimme matkaa, annoin omat taukokenkäni tuolle nuorelle miehelle. Hänelläkään ei ollut ne matkaan lähteneet ja toisaalta pääsipä nuo crocsit nyt vielä sitten matkalle myös toiseen suuntaan.

Matka rantaan ei kovin kauaa kestänyt ja hieman ennen perille pääsyä teimme ilmoitussoiton Koru Laakson Tuomolle, jotta voisi lähteä järven takaa tulemaan.
Tuomon kanssa jutellessa hän vielä tarjoutui keittelemään meille kahvit, mikäli ennättäisimme käymään hänen liikkeessään. Ja tottahan toki me ennätimme! Kyllä sitä aina ennättää kahvit juomaan ja kuuntelemaan hyviä tarinoita!

Hetan kylällä hoidimme olutvelan kuittauksen, syömäpuolen, joimme kahvit maidolla ja starttasimme kohti Hammerfestia. Siitä kirjoittelen sitten lisää myöhemmin.

Siinä kahvin ääressä jutellessamme totesimme muutaman asian:
– Sää suosi meitä tällä reissulla
– Kumpikaan meistä ei ole kävellyt Hetasta Pallakseen päin, mutta olimme tyytyväisiä, että teimme reissun näin päin
– Minä opin paljon kokeneemmalta matkaseuraltani ja ehkä toinen oppi jotain kaksin vaelluksesta
–  Toimimme eka pätkän jälkeen varsin hyvin yhteen ja osasimme olla hiljaa silloin kuin toinen sitä hiljaisuutta kaipasi
– Itse pääsin suht nopeasti eroon alkumatkaa vaivanneesta ”suorittamisesta” ja rauhoituin nauttimaan
– Vaellus oli kokonaisuudessaan onnistunut reissu

Linkkejä:
Koru Laakso, ykkösluokan palvelua ja tarinoita
Retki Emppu, se toinen näkökulma samasta reissusta

-JiiKoo-

5 Replies to “Pallas-Hetta – vaellus 9.-12.6.2018”

  1. Moikka!
    Minä tein tuon vaelluksen myös 22.6-28.6.2018 mutta tein sen edestakaisin ja yksin vaikka onhan siellä taukopaikoissa seuraa. Mutta yksi hienoimmista vaellusreiteistä se on. Olen jonkun verran kuitenkin vaeltanut. Kiva oli lukea teidän juttu. T. Ulla

    Liked by 1 henkilö

  2. Erittäin kiva kertomus lukea! Itse reissaan aina yksin ja välillä tulee kaverin kaipuu, mutta juuri nuo ’eritahtisuudesta’ johtuvat hankaluudet aina mietityttävät! Ei tuo vaellushommat aina mitään kukkakedoilla viipottelua ole! :)

    Tykkää

    1. Se voi tosiaan olla ongelma kun ihmiset tekee erilailla asioita. Me saatiin kyllä ne hyvin nopeasti synkattua yhteen ja homma alkoi toimimaan :) eikä edes niistä tajuttu etukäteen sen kummemmin puhua, mikä sekin olisi varmasti helpottanut asiaa…
      Tärkein tuollain jos porukalla menee, lienee kuitenkin se, että on samalla aaltopituudella sen suhteen, että arvostaako hiljaisuutta vai juttuseuraa :)

      Tykkää

Ajatuksia? Jaa ne minulle ja muille!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s